Dark Ride Brothers

Dark Ride Brothers – Sven Langbein

Sven Langbein | Picture: Ninja Isola

Kielimies. Kaikin puolin.

Teini-iässä otin 40 Saksan markan arvoisen vihreän akustisen kitaran käteen ja revin jostain kirjasta sointutaulukon. Säästävästä saksalaisluonteestani johtuen mihinkään kurssiin ei todellakaan ollut asiaa, sehän olisi maksanut. Itselleni siis rämpyttelin ja yrittelin, soitin uudestaan sellaista mikä sattui kuulostamaan hyvältä ja vältin toistamasta mikä kuulosti niin vinolta ettei myöskään luova mielikuvitukseni enää onnistunut pelastavasti ”kuulemaan” siinä jotain muuta – vaikka edes tulkitsevaa jazzia..

Ylioppilasjuhlan kunniaksi ostin itselleni sähkökitaran. Keppi roikkuu edelleen seinässä ja on pitkälti säilyttänyt neitsyytensä. Ei ikinä oikein natsannut. Omistin aikani jatkossakin akkarille, ja kun Dark Ride Brothersien kanssa nykyään aloitetaan joku biisi, niin sen tuntee heti, minkä takia se oli hyvä: nykypäivänä kuulee sen verran vähän akustista musiikkia esim. radiosta, että korvat heti kiittää puhtaasta soundista ja nauttii rumpujen, säröjen ja synteettisten elementtien poissaolosta sekä meidän monipuolisista soittotavoista, joista löytyy kaikki hennosta balladien tiluttelusta aina juomalaulujen ja rokkiklassikkojen räminää myöten. Akustiset soittimet kun soi, niin sielu lepää ja kylmät väreet tulee. Ja mikä sen hienompaa kuin istua kesäyöllä naissolistin kanssa mökin laiturilla jalat lämpimässä järvessä ja näppäillä varovasti skebaa? Onneksi ei tullut vaihdettua soitinta aikoinaan.

Eri elämänvaiheissa on tullut tartuttua kitaraan, niin tummina kuin valoisina hetkinä. Se ei kysy eikä narise. Se ei heittäydy hankalaksi. Se vaan on siellä, aina valmiina. Puuta ja kuusi kieltä, joita kautta pystyy sanomaan kaiketi enemmän kuin millään muulla kielellä. Ja suurimmat edut muihin harrastuksiin verrattuna: Ei tarvi käynnistää mitään laitteita, ei tarvi liikkua minnekään, toimii ilman bensaa. Ei maksa mitään. Kelilläkään ei ole väliä, ei tarvi välttämättä edes valoa (Suomen ihana talvi pakotti näppärästi opettelemaan soittamaan ilman että katsoo liikaa).

Aikaisemmin soittaneena hauskoissa, pienemmissä bile- ja rockabillykomboissa, jotka lopettivat ollessaan perinteisesti huipulla, on pakko todeta että Dark Ride Brothers on kuin toinen koti tai jopa enemmän. Soittaminen ei ole koskaan ollut noin rentoa puuhaa, homma vaan rullaa. Välillä jyrisee (tai Garth Brooksin sanoin: The Thunder Rolls), kovapäisiä muusikoita kun ollaan, mutta keskinäinen arvostus, avoimuus, muiden bändiläisten osaamisen kunnioitus ja tietenkin yhteinen rakkaus musiikkiin taattavat timanttisen lopputuloksen. Tuleeko mikä tahansa uusi biisi – jokainen hakee heti oman paikkansa ja loppuhiomisen vaiheeseen päästään yleensä jo seuraavalla viikolla. Niinkin hyvä olo tulee DRB:n reeneissä ja keikoilla että olen jopa itsekin ruvennut laulamaan. Ja se kertoo itse asiassa kaiken.

Yksi ehdottomasti palkitsevimpia tunteita on kun näkee että yleisö nauttii. Ehkä laulaa mukana. Tai jopa tanssii. Niitä hetkiä on DRB:n keikoilla ollut paljon, ja tuoda tätä iloa mahdollisimman monelle ihmiselle on – oman soiton ja laulun kehittämisen lisäksi – minun selkeä tavoite ja motivaatio.

Tuu siekin mein keikalle niin tulet huomaamaan että tässä on jotain, mitä on sanoilla vaikeata selittää!