(Kuva: SA-kuva)
Elettiin 1990-luvun puoliväliä. Neuvostoliitto oli jo aikaa sitten kaatunut. Suomi oli osa Euroopan Unionia ja käymämme sodat olivat kaukainen kaiku "sieltä jostain".
Olin nuorena lehtitoimittajana juttukeikalla Haminassa ja tarkoitukseni oli haastatella paikalle kutsuttuja sotaveteraaneja. Jo kumaraan painuneet miehet kokoontuivat runsaslukuisina paikalle Reserviupseerikoulun pihalle.
Kuljin puheliaiden miesten keskellä ja sain jututettavakseni erään paikalle saapuneista sotaveteraaneista. Miehellä oli luja kädenpuristus ja valpas katse. Puvun rintamuksessa oli komea rivi kunniamerkkejä. Olemus oli kuitenkin arasteleva.
"Miulla on nämä merkit puvussa nyt ensimmäistä kertaa, kun ei näitä ole ollut oikein sopivaa tähän mennessä käyttää", mies kertoi.
Hän sanoi, että sodan jälkeen merkit piti piilottaa, eikä niistä edes oikein puhuttu. Nyt, neljä vuosikymmentä myöhemmin oli tullut aika kaivaa merkit ja kiinnittää ne sinne minne ne kuuluvatkin.
"Aika mukavaltahan tämä nyt tuntuu", mies lisäsi keskustelumme lopuksi.
Tuo sotiemme sankari saattaa olla jo siirtynyt ajasta iäisyyteen, mutta tuo keskustelu on jäänyt mieleeni ikuisesti.
Nämä jatkosodassa kohti vihollista Ruokolahdella marssineet miehet eivät tienneet mikä heitä odottaisi. Nyt me tiedämme sen hinnan minkä nämä miehet ja naiset joutuivat jopa omalla hengellään maksamaan.
Tänään vietetään sodissa kaatuneiden muistopäivää. Tasavallan presidentti Sauli Niinistöä lainaten: "me muistamme, me kunnioitamme ja me kiitämme!"