Se tunne kun yhtäkkiä huomaat, että päätöksissä, jotka olet joskus elämässä tehnyt tai asioissa, jotka on tapahtuneet vuosia sitten, oli sittenkin järkeä. Alat hahmottamaan sen ison kuvan. Meillä oli suuri ilo kokea tätä tunnetta viime perjantaina.
Kaikki alkoi kaksi viikkoa sitten, meidän studiosessiosta. Kuuntelin Ripeä, joka oli jälleen kerran vetämässä henkeäsalpaavia sooloja stetsonistaan ja aloin miettimään tulevaa sessiota, jossa oli tarkoitus äänittää lauluja uusia sinkkujamme varten (tulossahan ovat "Falling in Love" ja "The Dark Ride"). Lauluäänitysten suhteen olin ekaa kertaa astumassa studiomikin ääreen ja muistelin muutamia kommentteja meidän debyyttisinkustamme "One More Time". Ylivoimaisesti positiivisten palautteiden lisäksi siellä oli tämä yksi fani USA:sta, suoraan kantrimusan synnyinmaasta, joka oli tykännyt biisistä sinänsä, mutta sanoi myös kuulevansa pienen aksentin. Vaikka siis kaikki sanat oli lausuttu periaatteessa oikein, ääntämisessä ja sitä kautta biisissä on kuulemma kevyt suomalainen tatsi.
No hemmetti, totta kai siinä on. Johtuuko se peräti siitä että olemme suomalaisia? Tai no, valtaosa meistä ainakin.. Mutta siis bändi Suomesta, ja miten meidän sitten pitäisi laulaa? Yritetäänkö esimerkiksi imitoida brittienglantia vai amerikanenglantia? Pitäisikö yrittää (kerta kun ollaan Crossover Country bändi) maustaa meidän lauluja ja lisätä ääntämiseen kunnon annoksen Texasia? Hyvin vielä muistan miten ensimmäinen englannin kielen opettaja aikoinaan kysyi meiltä, miltä se tuntuisi jos edessämme olisi USA:lainen, joka yrittää väkisin vääntää jotain baijerilaista aksenttia standardisaksaansa (hänen pointtinsa siis: puhukaa oikein, mutta älkää yrittäkö olla jotain, mitä ette ole).
Jotain, mikä kulkee kuin punainen lanka läpi tätä Dark Rideä ja mistä meidän bändiä tunnetaan, on se ammattimaisuus, jolla hoidamme asiaa kun asiaa, oliko se lavalla tai kulissien takana. Me rakastamme tehdä musiikkia ja tarjota meidän yleisölle parasta – ja vain parasta. Saavuttaaksemme tätä työskentelemme jatkuvasti eri alojen ammattilaisten kanssa, kaikki oman alansa huipputekijöitä: Meidän tuottaja Teemu Aalto (joka on aikaisemminkin singonnut bändejä listan ykköselle), Svante Forsbäck (masteroinut yli 3000 albumia; hänen asiakkaista löytyy niinkin isoja nimejä kuten esim. Volbeat, Sunrise Avenue, The Rasmus, Sonata Arctica, Rammstein, Apocalyptica, PMMP, Chisu, Cheek, Jenni Vartiainen tai Anna Puu), meidän ääniministeri Henry Tiainen, lukuisia videotuottajia, valokuvaajia ja graafisia suunnittelijoita vain muutamia mainitakseni.. ja yhdessä meidän kanssa kasvaa myös tämä tiimi.
Ja kun olin miettimässä sitä palautetta meidän suomalaisesta tatsista, tajusin yhtäkkiä, mitä me tarvitsimme: ammattimaista ääntämiscoachausta. Kaksi vuotta sitten kaverini Terhi oli kertonut minulle Imatralla asuvasta amerikkalaisesta tutustaan. Hänen nimensä on Keith ja minä rupesin miettimään, näinköhän hän osaisi auttaa tässä asiassa. Kuten selvisi myöhemmin, Keith sattuu olemaan englannin kielen opettaja (lue: alansa ammattilainen) ja sen lisäksi vielä suuri kantrimusiikin ystäviä. Lyhyestä varoitusajasta ja täydestä kalenteristaan huolimatta hän kutsui meidät kylään studiosessiota edeltävänä iltana.
Harvoin astuu ventovieraan ihmisen taloon ja tuntee itsensä heti niin tervetulleeksi. Keith oli laittanut ruokaa meille ja varusti meidät heti alkuun tärkeimmillä työkaluilla kurkun kostutusta varten luodakseen edellytykset toimiville kantriääneille. Istuimme alas ja puhuimme siitä, ketkä olemme, mitä teemme ja missä tarvitsemme apua. Keith oli etukäteen kuunnellut meidän lähettämiä demolauluja ja tehnyt muistiinpanoja niihin liittyen, mikä teki ison vaikutuksen meihin. Kolmen tunnin aikana purimme meidän kaksi laulua ihan atomeiksi ja kävimme ne läpi askel askeleelta poistaaksemme hyperkorrekteja muotoja ja saadaksemme enemmän countrya meidän lauluihin.
Tässä kohtaa tulee vastaus aikaisempaan kysymykseen: brittienglantia toimii moneen genreen, mutta kantrimusiikki vaatii väkisin jonkinlaista eteläistä amerikanenglantia. Couchauksessa Vesa onnistui aika nopeasti päästämään eroon muutamista selkeistä suomen kielen vaikutuksista, esim. /r/ ja /d/ -äänien liian kovasta lausumisesta sekä paljastavan lyhyistä vokaaleista. Meikäläisen piti opetella mm. lausumaan ”now” -sanaa kuulostamatta saksalaiselta kissalta (”Sven, muista se nuuska huulessa”).
Analysoidessa meitä ja valmistaessa meitä studiota varten, Keith käytti ison kasan sanoja, joita en ollut yliopistoaikani jälkeen enää kuullutkaan. Olen kielitieteilijä ja erikoistunut fonetiikkaan ja fonologiaan (joissa tutkitaan mm. ihmisäänen ja kielen äänteiden syntyä ja niiden akustista luonnetta – erittäin seksikästä kamaa, tiedän!). Nyt oli ekaa kertaa oikeassa elämässä hyötyä siitä että tietää mikä on soinniton postalveolaarinen affrikaatta, suppea/väljä vokaali ja aspiraatio. Ei myö vissiin sittenkään opiskella professoreita varten..
Tuona iltana naurettiin paljon ja jotenkin tuntui siltä, että oltaisi tunnettu jo kauan aikaa. Teillä on suomen kielessä se hieno ilmaisu että ”palikat loksahtavat paikoilleen”. Keith oli se täydellinen palikka, joka odotti tulla löydetyksi. Hän oli siellä koko ajan, mutta me ei tiedetty hänestä, eikä hän ollut kuullutkaan koko Dark Ridesta. Vasta pieni keskustelu vuoden 2014 kesäkuussa johtasi loppupeleissä siihen että meillä on nykyään Dark Ride Coach, joka seuraavaksi auttaa meitä saamaan lisää kantria ”Wasted Sundays” -biisiin. On mahtava fiilis kun uusi veli ja ammattilainen on juuri liittynyt meidän matkaporukkaan ja odotamme innolla seuraavaa studiosessiota – tällä kertaa Keithin kanssa.
Kiitos että tekin olette mukana meidän matkassa ja luottakaa siihen että palikat loksahtavat paikoilleen!
